perjantai 25. lokakuuta 2013

Mitä musiikki on?

Hyvin yleisen, ja yleisyydessään jopa kenties provosoivan, otsikon sisältöä täytyy näin aluksi hieman laimentaa eli tarkentaa. Olen viime aikoina pohdiskellut musiikin tulkitsemiseen ja kokemiseen liittyviä seikkoja, olkoonkin että on näitä tullut mietittyä aimminkin esimerkiksi tämän Markus Nordenstrengin esseen yhteydessä. Kulttuurisessa musiikintutkimuksessa on viime vuosikymmeninä puhuttanut, miten nuottien, äänitteiden ja käyttöyhteyksien sijaan itse soivaan musiikkiin voisi päästä käsiksi. Miten voimme analysoida musiikkia (mitä Nordenstreng penää kriitikoilta esseessä) ja sen vaikutuksia/merkityksiä?

Toki joillekin äänille ja melodioille on syntynyt historiallisesti ja paikallisesti selvä merkitys (puhelin, Marseljeesi). Peirceläisille semiootikoille äänen värähtely ilmassa on merkki siitä, että joku tuottaa sitä. Oma karkea koulukuntansa on ne joiden mukaan musiikki itsessään ei merkitse mitään. Etenkin sosiologisesti värittyneille musiikintutkijoille musiikin välittyminen/diskurssit/kontekstit luovat sille merkityksen (JYPin maalilaulua soitetaan maalinteon yhteydessä, sitä kutsutaan maalilauluksi jne.). McLuhanin "medium is the message" -fraasi tulee väistämättä mieleen, eli välittäminen tuottaa välitettävän kohteen toisin kuin saussurelaisessa lineaarisessa semiotiikassa, jossa sisältö (merkitty) ja muoto (merkitsijä) erotetaan. Joissakin populaarimusiikintutkimuksissa toki keskitytään vain sanojen merkitykseen.

Itse olen kiinnostunut musiikin kokemisen yhteydessä affekteista, joka on ehkä jopa jonkinlainen viime vuosien muotikäsite (vrt. "affektiivinen käänne"). Sen avulla on pyritty selittämään mm. musiikin vaikutusta, jota jonkinlainen viestiminen (eli diskurssi) ei kata. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi äänen ruumillinen kokeminen esimerkiksi tanssiessa, tai voimasoinnun herättämä innostunut reaktio eli jonkinlainen intohimo, jota esimerkiksi Lawrence Grossberg on käsitteeseen ladannut. Yksi käsitteen isän filosofi Spinozan sille luoma merkitys on liikuttuminen, jonka itse voisin kuvitella syntyvän ennemminkin kokomuksen myötä esimerkiksi altistumisesta tietynlaiselle musiikille tietyissä käyttöyhteyksissä (eli kyseessä ei ole musiikin vaan ihmisen ominaisuus, jota kenties Spinozakin tarkoitti). Grossbergin mukaan ihmiset tekevät affektiivisia panostuksia esim. tärkeänä pitäämänsä musiikkiin, eli luovat siihen tunnesiteen: tämä näyttäytyy kyllä enemmänkin diskurssin omaiselta kontekstuaaliselta todellisuuden tuottamiselta. Tällaisessa sinänsä järkevässä tulkinassa kadotetaan tärkeä taso, eli affektin ruumillisuus, energia ja intohimo, joita puolestaan diskursiivisuus ei pysty selittämään.

Näen affektien liittyvään juuri löytämääni Jeremy Wallachin käsitteeseen sonic materialism (äänellinen materialismi). Wallachin teoretisointi pyrkii eroon äänen/musiikin tulkitsemisesta symbolisena ilmiönä eli kommunikaationa, eli nähdäkseni laajentaa musiikin ymmärtämistä materiaaliseen suuntaan, mihin affektivisuuskin osittain tähtää. Affektiivisuudessa on tosin mukana lisäksi epämateriaalisena pitämäni tunnepitoisen vaikuttamisen taso (joka osin taitaa taipua kulttuurisen merkityksen tuottamisen piiriin, osittain ihmisen biologismateriaalisiin mekanismeihin). Joka tapauksessa ääni on "käsinkosketeltavaa", korvia raastaavaa ja ruumista vavahduttavaa värähtelyä, joka on muutakin kuin pierceläisittäin esimerkiksi merkki siitä, että signaalin lähettäjä on iso (voimakas tai matala ääni) tai pieni (heikko korkea ääni). Vai mitä mieltä olette tästä: Synthesia - Ode to Joy (koittakaa unohtaa visuaalisen viestinnän ulottuvuus, sillä sitä Wallachin mukaan musiikintutkimuksessa painotetaan liikaa äänellisen kustannuksella). Oma analyysipalettini vaurioitui.

Äänellisen materialismin kaltaisia käsitteitä tarvitaan jotta voidaan välttää musiikin tulkinnan rajoittaminen pelkkään kommunikaatioon - sen avulla voidaan jopa löytää jotain universaaleja musiikin ominaisuuksia. Palaan kuitenkin takaisin kirjoituksen alkuun ja otsikkoon: sen sijaan, että kysymme, mitä musiikki on, tai mietimme, että mitä ominaisuuksia itse musiikissa on, pitäisi miettiä mitä koemme musiikissa olevan - ja siinä yhteistä maaperää tulkinnoille voi olla hyvinkin niukalti. Musiikki ei pelkkänä äänimateriaalina pidä sisällään mitään sen enempää kuin kivi - jonka tietyssä kontekstissa voi väittää esittävän Kekkosta tai maailmanloppua. Silti mitä tahansa ei voi esittää minä tahansa. Kivi ei kenties voi uskottavasti esittää vaniljapehmistä. Suuri äänenvoimakkuus välittää väistämättä voimaa eli energiaa. Väitän siis, että musiikin merkitys muodostuu paitsi kokemuksellisessa historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa myös materiaalisuutensa ja affektiivisuutensa myötä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti